torstai 31. elokuuta 2006

Todellisuus on vaarassa



Surfaillessani tietoverkon aallonharjalla lensin nenä edellä suoraan rantakivikkoon törmättyäni sanaan "tagittaa".

Minä tagaan, monet taggaavat. Mutta myös on näemmä tagittajia.


Mitäs jos me elämmekin valheessa? Ajatelkaa, jos emme olekaan blogaajia
tai bloggaajia, vaan olemmekin oikeasti kaikki blogittajia?

Valitsenko punaisen vai sinisen pillerin?

tiistai 29. elokuuta 2006

On that day in history



Tän bongasin Tää on nyt tätä -blogista.

Mene Wikipedian
nettisivuille ja etsi syntymäpäiväsi (esim. 9. tammikuuta). Etsi kolme
tapahtumaa, jotka tapahtuivat kyseisenä päivänä sekä kolme syntymää,
kolme kuolemaa ja kaikki juhlapäivät. Tämän jälkeen haasta 2 kaveriasi
samaan urakkaan.

En mä haasta ketään, mutta Wikissähän oli jänniä. Kuolleita tosin oli mukamas vain kaksi.

Tapahtumia

Syntyneitä

Kuolleita


Blogg?



Totuus on täällä.

Itse tiedän epäjohdonmukaisesti sekä blogaavani että bloggaavani. Mutta silti pitää - tietenkin - vähän protestoida.

Nimittäin muistakaamme golfaajia, surfaajia ja alpinisteja.


Koska golf ei ole golff, surf ei ole surff, Alpit ei ole Alppit eikä
blog ole blogg, niin ei hemmetti mitään bloggaajia voi olla
olemassakaan.

Todellisuudessa minut saa jatkossakin kiinni
kummankin muodon käytöstä, sillä en ole pelkästään blogaaja, vaan myös
huithapeli.

Asiasta kolmanteen, mistä lähtien
lainelautailijoita on Suomessa ryhdytty kutsumaan surfaajiksi? Vielä
minun kouluaikanani purjelautailijat olivat surfaajia ja
lainelautailijat... no ne oli niitä lainelautailijoita.

(Ja lisäksi lätkin käärityllä uutislehdellä seuraavaa, joka sanoo q-kirjainta ("kuu") "guuksi" tai varsinkin "gyyksi".)



(Erittäin) myöhempi edit:
ja nyt kun on 13 kommentin ajan juteltu tärkeistä asioista, niin
kertoisko joku vielä, miksi lainelautailijat ovat nykyään surfaajia
eikä lainelautailijoita (tai lähinnä miksi ihmeessä joskus ennen
muinoin vain purjelautailu oli surfausta ja lainelautailu oli
lainelautailua)? Ja miksi ihmiset sanoo guu tai gyy eikä kuu (niin kuin
pitää)?

maanantai 28. elokuuta 2006

Hajunostalgiaa



On klisemäistä todeta aina kuinka ihmisaivot on outo vimpain. Mutta näin vain on.


Tänään
työpaikan hississä tuoksui parfyymi, joka kaivoi minulle kuvamuistista
mieleen vanhan ZX Spectrum 48K:n Atic Atac -pelin latausruudun.


Älkää kysykö. En tiedä.

lauantai 26. elokuuta 2006

Vuoden Särkänniemi, osa 2



Kävimme Särkänniemessä huhtikuussa avajaisviikonloppuna.
Se aloitti hyvin kesän, joten tuntui passelilta, että tehdään vielä
toinen visiitti kesän päättyessä. Olisihan se toki ollut auki vielä
ensi viikonloppunakin, joten ei ihan viime tippaan jätetty.
Sulkijaishulina lienee kuitenkin aikamoinen, kun on bändiä sun muuta,
ettei oikein jaksa lähteä tungeksimaan.

Ja hyvä niin. Tänään oli porukkaa toki selkeästi enemmän kuin keväällä,
mutta mihinkään ei käytännössä joutunut jonottamaan - ellei itse
halunnut. Tornadon etumaisiin tuoleihin nimittäin piti toki päästä, ja
pääsyä joutui vartomaan peräti viisi minuuttia.




Tornado on loistava. Paras laite mikä Suomesta löytyy, kehtaisin
väittää. Sen lisäksi että se ajolaitteena on aivan loistava, myös sen
sijoittelu huvipuistossa on ajatuksella tehty. Tie alas sisäänkäynniltä
itse päähuvipuistoon kulkee Tornadon alitse ja vierestä tavalla, joka
on vielä omiaan lisäämään laitteisiin hinkua. Riemun ja kauhun
kiljahdukset niin kyydissä olijoilta kuin radan alla katsojilta on
hyvin olennainen osa puiston äänimaailmaa.

Lisäksi rata itsessään on kaunis. Immelmannista ja dive loopista rakentuva cobra-käännös on
profiililtaan lähes logomainen ilmestys, Tornado-ajelun keulakuva ja
sielu, vaikka joidenkin mielestä se rikkoo ajon erittäin hyvää
lentofiilistä. Makuja on monia, minä tykkään.




Vaikka Linnanmäki onkin kotikulmieni huvipuisto, Särkänniemi on aina
ollut minulle Suomen paras puisto. Kyse ei ole pelkästään laitteista,
vaan myös tunnelmasta ja - sijainnista huolimatta -  yllättävästä
avaruuden tunnusta.

Vaikka alue on pieni,
väentungoksessakaan ei koskaan tule samanlaista klaustrofobista oloa
kuin Linnanmäen pullonkauloissa - eritoten Rainbow'n ja Space Shotin
välisellä pätkällä (joo ne on oikeasti sateenkaari ja mikä lie
sukkulavenukseen). 

Matkalla kotiin saatiin vielä
vähän lisäelämystä, kun hieman ennen Hämeenlinnaa taivas alkoi
räjähdellä. Hienoa, varsinkin kun olimme juuri hetkeä aikaisemmin
päättäneet poiketa huoltamolle. Tien päällä olisi ehkä ollut hieman
ikävää. Muualla Suomessa on rytissyt pitkin kesää, mutta
pääkaupunkiseudulla ei, ja olin jo ehtinyt kaivata ukkosta. Nopeasti se
siitä huoltamon yli kuitenkin pyyhkäisi, joten jäi hieman pätkähuviksi.


Yksi kunnon rajuilma Helsingin suuntaan tilattu, kiitos!

Skandittomuus on syntiä


Extreme Tracker suodattaa pois skandeja, joten sivulle johdattavat
hakulausekkeet ovat välillä hupaisia. Jouduin pari sekuntia miettimään,
kun blogiini ensimmäisen kerran päädyttiin sanoilla "hlm" ja "shlm" tai
sanalla "plse".



Viime aikojen suuri suosikkini on kuitenkin ollut "rapujen synti". 

torstai 24. elokuuta 2006

Byörgh


Pelkään syöneeni jotain väärää. Todella etova olo. Usein torstaisin on
etova olo. Olen alkanut epäillä meille kokoussämpylät toimittavan
lounaspaikan hygieniaa.



Sillä eihän nyt tunti sitten huoltikselta ostetuissa hodareissa voi olla mitään vikaa.

keskiviikko 23. elokuuta 2006

Pissisvuodatus


Eräänä päivänä matkalla töistä kotiin sai taas kuulla lähes
salakuunneltua.fi:hin kelpaavaa materiaalia, kun pissikset arvostelivat
nörttejä julkisessa kulkuvälineessä. Harmillisen stereotyyppisiä
juttuja, vaikka vain hyvin harva tuntemani nörtti enää sopii lokeroon
"lihava/hontelo finninaama valvoo yöt, syö pitsaa ja juo kokista, eikä
omista sosiaalista elämää".



Sitä vain mietin, että mitä eroa on jollain bittinikkarin nörttiydellä
verrattuna vaikkapa autohulluihin? Miksi on lähes normaalia olla
autohullu jopa siinä mittakaavassa, että täydellinen analfabeetti
amislainenkin saa naista ja pienten napapaitaisten pissisten
kunnioituksen, kunhan vain on auto ja takapenkki ja hiton iso ego?



Vain harvasta autohullusta, analfabeetista amislaisesta nyt
puhumattakaan, on tienaamaan leipänsä autoilla - varsinkaan ajamisella,
paitsi jos ryhtyy taksi- tai rekkakuskiksi. Sen sijaan jo keskiverto
bittinikkarinörde saa suhteellisen hyväpalkkaisen duunin, jos viitsii
nähdä hieman vaivaa, ja voi jopa ihan omalla palkallaan matkustaa sen
analfabeetin amislaisen taksikyydissä aika usein.



Ja jos ruvetaan vaarallisiksi, niin tietokoneella häkkeröi ja huijaa
itselleen todennäköisesti paljon enemmän rahaa ja helpommin kuin
anaaliretentiivisesti hammasharjalla puunatulla bensasyöpöllä, joka ei
kelpaa edes pankkiryöstön pakoautoksi.



Silti ilmeisesti nämä bussipissiksetkin ovat sitä porukkaa, joka
mieluummin ajaa pillurallia jonkun amiksen karvanoppa-Datsunin
takapenkillä. Siitäkin huolimatta, että samaiset pissikset hyvin
suvereenisti kuitenkin itsekin nörtteilevät esimerkiksi mesettämällä
päivät pitkät ja esittelemällä daisareitaan irc-galleriassa
(nörteille).



On esimerkiksi hyvin hämmentävää kuulla nuoren neidon puhuvan
alentuvasti jostain koodaripoikien surkeasta joukosta, ja heti
seuraavassa lausessa kertovan css-koodanneensa - taas -
irc-galleriasivuunsa uuden pohjan.



Vanhentuvalle akalle, joka vietti nuoruutensa yöt hauskannäköisten
nörttimiesten rinnalla pelaamassa Nethackia tai Leisure Suit Larrya,
asetelma on käsittämätön.



Tosin jos rehellisiä ollaan, niin käsittämätöntä tai ei, oikeasti
jauhan vain koska en vain pidä pissiksistä. Välillä unelmoin
natsivaltiosta, jossa kaikkien teinien pitää kulkea perunasäkeissä ja
käydä puheterapiassa kolme kertaa viikossa siihen asti, että ovat
suorittaneet maisterintutkinnon yleissivistyksessä sivuaineenaan
käytöstavat ja auttava tyylitaju.



Mutta lienee myöhäistä, maailma on jo peruuttamattomasti rappiolla.
Lenita Airistokin on kuulemma nähty Munkan ostarilla sonnustautuneena
kainaloihin asti vedettyihin tuulipuvun housuihin ja vyölaukkuun.



Tissivermeitä!



Päivän Ilta-Sanomat osaa kertoa syksyn alusasumuodista:


Unohda viimeistään tänä syksynä ihonväriset ja laimean valkoiset
alusasut - nyt intiimit vaatteet ovat näyttäviä ja rohkeita. Alusasujen
värimaailma on kuin jalokivikartasto: rubiininpunaista,
smaragdinvihreää, ametistinliilaa ja safiirinsinistä.



Smaragdinvihreää! Vihdoinkin! Jos ei nyt löydy vuosikausia
haikailemiani kunnon, syvän smaragdinvihreitä tissivermeitä muualta
kuin sikakalliista erikoispuodeista, niin jo on kumma. Samalla
ostoslistalle ametistinliilaa ja sitä safiirinsinistä, kiitos.

Nämä lienevät ostoksia, joihin tuhlailu ei edes kauhean paljon Miestä kismitä.

Musableemi



Haastoin Dyron kirjameemiin, ja hän tieteskin nakkasi takaisin kirjameemin sukulaisella eli tolla levymeemillä.

Jos on jotain kirjoja parempaa, niin musiikki, joten eihän tässä auta. Let's meme!

Levy, joka muutti elämääsi:
Rushin Power Windows.
Kaveriporukan muusikkopojat olivat jo pitkään kuunnelleet Hyvää
Musiikkia, joka ei jostain syystä Kate Bush -mieliselle15-kesäiselle
wannabe-runotytölle ollut oikein auennut. Mutta eräänä kauniina
roolipelintäyteisenä päivänä pojat soittivat taas tätä. Yhtäkkiä Suuri
Proge-jumala puhui minulle, ja kaikki oli Niin Selkeää. Enkä ollut
juonut juhlalimua tai polttanut jatsitupakkaa. Kuuntelutottumuksiini
tuli yksi erittäin monimuotoinen genre lisää, ja tänäkin päivänä se on
sydäntäni lähinnä.

Levy, jonka olet kuunnellut lähes puhki:
Jos ei edellisen kysymyksen vastausta lasketa, niin Jethro Tullin Broadsword and the Beast.

Levy, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:

Saaks levysoittimen ja vahvarin kans? Järki sanoo, että testi-cd jossa
on paljon räikeitä hälytysääniä, mutta jos kuitenkin vaikkapa Yesin Magnification,
joka on riittävän New Age -hömppää, jotta en vedä ranteitani auki siinä
yksin biitsillä kökötellessäni, mutta kuitenkin varsin kaunis, ylevä ja
stimuloiva levy ollakseen myöhempien aikojen Yesiä.

Levy, joka teki sinusta hupakon (giddy):

Taas tää hupakko-juttu. Kaikki hyvä musiikki tekee minusta hupakon,
koska musiikki on huume, ja pöppelissä käyttäydyn hassusti. Kokonaiset
levyt ovat vaikeita paloja, yksittäiset kappaleet sen sijaan toimisivat
vastauksena paremmin. Kokonaisena levynä ehkäpä YUP:n Yövieraat. Yksittäisena kappaleena Hallucinogenin Shamanix.

Levy, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:

Viittaan edelliseen. Ei kokonainen levy tee sitä, vaan palaset. Jos
kokonainen levy saa minut itkemään, niin se on sitten kiukusta sen
takia, että olen tuhlannut rahaa huonoon levyyn. Suurin
kyynelkonsentraatio löytynee kuitenkin Rufus Wainwrightin levykaksosilta Want One & Two, ja noilta löytyvät Beautiful Child ja Agnus Dei kostuttavat silmät edelleen, vaikka kuinka monta kertaa kuuntelisi.

Levy, jonka toivoisit tulleen äänitetyksi:
Ismo Alanko Säätiön Heinolan keikka kesällä 2003. Myöhemmin ilmestynyt livelevy ei sisällä sitä, mikä Heinolan keikassa oli erityisen hienoa.

Levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan tehty:

Ei kai sellaisia oikeastaan ole, ainoastaan levyjä, joita ei ehkä olisi
pitänyt ostaa. Hyvillä bändeillä ja artisteilla on toki loistavien
putkien keskellä levyjä, joita ei ehkä olisi pitänyt tehdä, koska ne
ovat joko vanhan toistoa tai yksinkertaisesti vain artistien tason
huomioon ottaen huonoja. Esimerkiksi Don Huonojen Hyvää yötä ja huomenta  (kulkee meidän perheessä myös nimellä Ei hyvää päivää!)

Levy, jota kuuntelet paraikaa:
Kone soittaa biisiarpajaisia, mutta juuri nyt soi Buffy, vampyyrintappajan musikaalijakson soundtrack. Jokaisen Buffy-fanin must-have.

Levy, jonka olet aikonut kuunnella:
Ofra Hazan Yemenite Songs,
jota en ole kuunnellut vuosiin, mutta joka on viime aikoina jostain
syystä kummitellut takaraivossa. Löytyy vain vanhalta kasetilta, eli
kuuluu myös levyostoslistaan.

Nyt haasta viisi bloggaajaa:
Tiedätte keitä olette. Haastukaa!

tiistai 22. elokuuta 2006

Elämä vieroksuu huumoria


Niin sitä lupailee sekä itselleen että muille, että seuraavaksi on
luvassa jotain aivan muuta - ehkä keinuvia lahnoja tai kiimaisia hirviä
- eikä ainakaan tylsää länkytystä elämän kurjuudesta, mutta ulkomaailma
ei suostu tukemaan minua tässä pyrkimyksessäni lainkaan.


Ensinnäkin Miehen tietokone meni rikki. Revi siitä nyt sitten huumoria,
kun Mies parka on ihan itkun partaalla. Ja jos ei ollut, niin
viimeistään siinä vaiheessa oli, kun yritti saada varakonetta ja
varakoneen erillistä ATA-korttia vaativaa 250 gigan kovalevyä
toimimaan. En ole tänään kehdannut soittaa ja kysyä miten menee.


Ja kun toisella on kurjaa, itselläkin on kurjaa. Säästääkseni Miestä
kaikkitietäviltä kommenteiltani ryhdyin eilen illalla vihdoinkin
laittamaan makuuhuoneen viihde-elektroniikkaa kuntoon, jos vaikka
lopultakin voisimme katsoa myös makkarissa porn^H^H^H^HWest Wingiä. No
eihän siitä oikein mitään tullut, kun makkarikotiteatterin
takakaiuttimet olivat kateissa.

Seurasi paljon äyskimistä
ja tiuskimista puolin ja toisin, ja lopulta kaiken tiellä olevan
tavaran tuskastuttamana heitin makuuhuoneen rullalle käärityn maton
parvekkeelta alas.

Koska matkaa maahan on peräti metrin,
tilanteen dramaattisuus kärsi hieman - ainakin viimeistään siinä
vaiheessa, kun rupesi naurattamaan.

Toisaalta sain pisteet
siitä, että vaikka meillä tavaroihin tuskastuessa aina puhutaan roinan
heittämisestä parvekkeelta alas, tämä oli itse asiassa ensimmäinen
kerta, kun niin tuli tehtyä. Tästä voi muodostua petollinen tapa, sillä
se matto oli turhan helppo noutaa takaisin sisään.

Kello oli
lopulta lähes kolme yöllä, kun pääsimme katsomaan porn^H^H^H^HWest
Wingiä. Takakaiuttimet ovat edelleen kateissa, mutta sen sijaan
etsiessä löytyi paljon sellaista, mitä tarvitsin viime viikolla.
Audiopöntöt löytynevät siis ehkä vielä ennen syyskuuta.

maanantai 21. elokuuta 2006

Käytöskukkanen



Minulla ei kovin paljon hyviä tapoja ole, mutta pari kuitenkin:
1. Niiaan kun tervehdin vierasta käsipäivää sekä ojennan tai vastaanotan lahjaa tai jotain virallista.
2. Pyrin olemaan keskeyttämättä, kun muut puhuvat.


Lienevät katoavia luonnonvaroja kummatkin tavat. Varsinkin
jälkimmäinen. Ja se pännii minua aina välillä. Ymmärrän että
kaatokännissä puhutaan päällekkäin ja remutaan muutenkin kuin pienet
apinat. Mutta esimerkiksi jos puhutaan asiallisesti työasioista, tai
yhteiskokoontumisessa joku on ehtinyt jo aloittaa pitemmän asian
selittämisen, niin en todellakaan käsitä miksi joku paukuttaa päälle
jotain aivan muuta ja vielä sillä asenteella kuin ei olisi kuullut,
että joku puhuu jo.

Työ- ja ryhmätoimintatilanteissa usein
jään mielipiteineni hiljaa, sillä en osaa puhua muiden päälle - eli jos
ei luontevaa sanansijaa löydy, niin jääköön sitten sanomatta. Väkisin
asiansa huutelu muiden päälle vain on liian epäkohteliasta ja
kammottavan itsekeskeistä. Välillä harmittaa moinen paha hyvä tapa,
mutta ei siitä enää irtikään pääse. Mistä lie olen sen poiminut, kotoa
en ainakaan - lähimmät sukulaiseni ovat kaikki notorisia muiden päälle
puhujia jopa siinä määrin, että joutuu usein kokemaan myötähäpeää.


Parisuhteessa asiat ovat kuitenki kummallisella tavalla toisin. Lienee
jokaisessa parisuhteessa aivan tyypillistä, että toinen ehtii sanoa
kolme sanaa, kun jo toinen on muka arvaavinaan mitä kumppani oli
aikeissa sanoa ja täydentää lauseen - väärin :-) Kinastellessa on myös
täysin tyypillistä, että ei saa sanoa sanottavaansa loppuun. Tunteiden
palon takia asian osaa kuitenkin useimmiten puolin ja toisin antaa
anteeksi.

Työasioissa ei. Puolituttujen kanssa asioidessa
ei. Käytöstavat haloo, jos ei muuten niin kunnioituksesta toista
kohtaan! Vai siitäkö on kyse, että toisten kunnioitus ei ole enää
muodissa?

Upeaa, mahtavaa!


Jos Michael Palin pitäisi seuraavan tuhannen vuoden ajan jostain
muistaa, niin äänestäisin hänen matkaohjelmiaan enkä Monty Pythonia,
vaikka Pythonit ovatkin elämää suurempaa kamaa.



Kun BBC Primen ansiosta tuli vihdoinkin löydettyä Michael Palinin Maailman ympäri 80 päivässä -matkasarjan hyvyys, niin on sitten pitänyt jatkaa herran seuraavalla reissufolgella Navalta navalle.
Siinä herra Palin matkaa 30:ttä pituuspiiriä pitkin pohjoisesta etelään
tietenkin, kirjaimellisesti, Pohjoisnavalta Etelänavalle.



Jos Maailman ympäri 80 päivässä oli hyvä, niin tämä on ehkä jopa
parempi. Hyvyyttä lisää kiirehtimättömyys, kun enää ei pidä olla
mahdollisimman nopeasti seuraavassa paikassa. Ja siitä huolimatta voi
tuntea sen frustraation, kun Palinilta ja kuvausporukalta menee 
kinttupolkua pitkin Sudanista Etiopiaan yli vuorokausi - matkaa on
kuitenkin vain noin sata kilometriä.



Hauska on se pieni pätkä, jonka Palin viettää Suomessa. Helsinkiin
päästyään muun muassa saunoo Lasse Lehtisen ja Neil Hardwickin kanssa.
Oman täysin suunnittelemattoman leimansa antaa Neuvostoliiton
luhistuminen, joka tapahtuu vain hetki sen jälkeen, kun Palin on
poistunut laivalla maasta yli Mustanmeren kohti Turkkia.



Katsokaa ihmeessä, jos pidätte matkaohjelmista. Sarjan seuraava on Tyynenmeren kierros, jossa Palin kiertää maita Tyynenmeren ympärillä. Kehuttu sekin, katsottava on. Sen jälkeen Papa Hemingwayn jalanjäljillä, Halki suuren Saharan ja Halki Himalajan. Ihanaa, vielä monta jaksoa kivaa.



Palin on kuulemma tehnyt myös pienimuotoisempia matkailuohjelmia,
lähinnä kai junamatkustusjuttuja Britanniassa ja Irlannissa. IMDB ei
niistä jostain syystä kuitenkaan kerro. Pitäisi saada käsiin jostain.



sunnuntai 20. elokuuta 2006

Vanhassa vara parempi


Vaikka olenkin kova pelaamaan ja istun suuren osan vapaa-ajastani nenä
kiinni joko tietsikan ruudussa tai telkkarin ruudussa,
keskittymiskykyni on usein ylivilkkaan kolmivuotiaan tasolla.


Hyllyssä makaa vino pino pelejä, joita en ole koskaan pelannut loppuun.
Jotkut niistä ovat toki sellaisia, joiden pääasiana ei olekaan loppuun
pelaaminen (esimerkiksi kaupunki-, huvipuisto- & sun muut
simulaatiot), mutta on myös tarinallista, kiinnostavaa ja hyvää kamaa,
jota en  muuten vain ole tahkonnut läpi.

Alan hiljalleen
ymmärtää miksi. Pelien  läpi- tai pitkällepeluuprosenttini on
ollut selvästi kasvuun päin viimesein vuoden aikana, kun olen
aktiivisesti pelannut enemmän konsolipelejä. Pelaamisen mielenkiinnon
yksi avaintekijä on selkeästikin ollut käytön helppous ja
toimintavarmuus.

Olen ollut vuosikaudet pc-pelaaja, ja
vaikka olen tottunut siihen, että harva asia toimii täydellisesti
ensiyrittämällä, on se selvästikin ollut myös jonkin verran pelihaluja
tappava asia. Siksi varmaan myös, vaikka hyllyssä on paljon uusia
pelejä, huomaan pelaavani suurimmaksi osaksi vanhoja tai todella
vanhoja pelejä. Ne toimivat ja ovat nopeita.

Olen kuitenkin
viime aikoina alkanut innostua niistä uudemmistakin peleistä.
Todennäköisesti siksi, että laitekantani on uusiutunut, ja täysillä
paukuilla voi pyörittää niitäkin pelejä, jotka vielä edellisellä
koneella vaativat detaljien karsimista ja silti kaatuivat vähän väliä.

Asensin pitkästä aikaa yhden sotastrategiasuosikeistani, Soldiers - Heroes of World War II:n,
joka edellisellä koneella oli pidemmän päälle tuskastuttavan tahmainen
kokemus, vaikka  vehje täyttikin suositusvaatimukset. Ah tätä
onnea, yhtäkkiä kaikki toimii tosi sutjakkaasti. Eläköön vanhat pelit.


Usein 10 vanhaa peliä on muutenkin parempia kuin yksi uusi. Nykyään
tehdään hirveän vähän mitään sellaista, joka ei olisi tehty jo monta
kertaa aiemmin, ja useimmiten myös paremmin. Megahienolla grafiikalla
ei pitkälle pötkitä, joten toistaiseksi esimerkiksi Xbox 360:n
valikoima on ollut aika iso pettymys.

Tulis nyt jo Wii. Siihen on yleensä voinut luottaa, että Nintendolla ollaan piristävän hulluja.

lauantai 19. elokuuta 2006

Olipas hyvä päivä


Linnanmäki suoritettu. Olihan siellä porukkaa, mutta yllättävän
kivuttomasti sujuivat jonotukset. Lisäksi kävi ihan satumainen tuuri.
Olin jo ehtinyt kotoa lähtiessä mielessäni kirota, että miksi pitikin
lähteä autolla, parkkipaikat ovat varmasti tupaten täys. Olihan ne, ja
silti saatiin paikka niin läheltä sisäänkäyntiä kuin vain voi saada.
Elämän pieniä onnen hetkiä.


Oli mennyt ihan ohi silmien mistään lehdistä se, että paikkaahan on
siistitty ja rumsteerattu jonkin verran. Pohjoisen sisäänkäynnin
sisäänkäyntikaltereiden poisto teki ihmeitä, ja paikalle suunniteltu
allee on ihan kiva.

Kaiken kivuuden keskellä jaksaa
edelleenkin harmittaa laitteiden nimien supisuomalaistaminen. Tämä ei
ole mikään Ranska, joten miksi nähdä niin suuri vaiva sen eteen, että
esimerkiksi ulkomaankielisillä turisteilla olisi mahdollisimman vaikeaa
laitteiden nimien, sijainnin ja huvitusmuodon hahmottamisessa.
Itselläkin menee kiepit, kieputtimet ja kuuputtimet sekaisin.

Ja Rinkeli... Voi itku mikä nimi, semanttisesti täysin kestämätön, aiheuttaa aivan kummallisia mielikuvia.

Noh. Kiva vehje, kuitenkin, ja näköalat loistavat. En kehdannut
vastapäätä istuvan kuhertelvan parin takia testata pyörivätkö gondolit
niin kuin vanhassa maailmanpyörässä, mutta ainakin ne keinuvat, jopa
hieman ilkeän tuntuisesti. Tajusin jopa ottaa kuvia, taivas oli todella
kauniin värinen. Pitäisi kuitenkin ilmeisesti ostaa pokkari, kun ei
viitsisi taas investoida uuteen kamerakännykkään.






Edellisessäkin pyörässä sai muuten jänniä pelkofiiliksiä, kun rupesi
pyörittämään gondolia ja selitti kanssamatkustajille, että oikeasti
tämä toimii kuin ruuvi, eli kun riittävän kauan pyörittää, niin gondoli
joko ruuvautuu ihan kiinni putkeen - tai irtoaa. Kaikkia tietenkin aina
nauratti, ja silti jossain vatsanpohjassa tuntui ilkeältä. Ennemmin tai
myöhemmin joku lopulta pyysi lopettamaan pyörittämisen. Lienee yleinen
hupi monella. Ah niitä aikoja.

Jos säät jatkuvat tällaisina,
voisi muuten kerrankin vaivautua Lintsin sulkijaisiin. Nyt kun ovat
tuolla tehneet tota remppaa, niin voisin kuvitella että iltapimeällä ja
suurjuhlafiiliksissä siellä voisi olla oikeastaan aika hienoa.


p.s. Mitä ihmettä tänään oikein leijaili taivaalla? Maasta katsottuna
näyttivät ihan paikallaan leijuvilta vaahtomuovihippusilta. Ilmapalloja
- yksittäisiä ja clustereita?



Olipas hyvä päivä


Linnanmäki suoritettu. Olihan siellä porukkaa, mutta yllättävän
kivuttomasti sujuivat jonotukset. Lisäksi kävi ihan satumainen tuuri.
Olin jo ehtinyt kotoa lähtiessä mielessäni kirota, että miksi pitikin
lähteä autolla, parkkipaikat ovat varmasti tupaten täys. Olihan ne, ja
silti saatiin paikka niin läheltä sisäänkäyntiä kuin vain voi saada.
Elämän pieniä onnen hetkiä.


Oli mennyt ihan ohi silmien mistään lehdistä se, että paikkaahan on
siistitty ja rumsteerattu jonkin verran. Pohjoisen sisäänkäynnin
sisäänkäyntikaltereiden poisto teki ihmeitä, ja paikalle suunniteltu
allee on ihan kiva.

Kaiken kivuuden keskellä jaksaa
edelleenkin harmittaa laitteiden nimien supisuomalaistaminen. Tämä ei
ole mikään Ranska, joten miksi nähdä niin suuri vaiva sen eteen, että
esimerkiksi ulkomaankielisillä turisteilla olisi mahdollisimman vaikeaa
laitteiden nimien, sijainnin ja huvitusmuodon hahmottamisessa.
Itselläkin menee kiepit, kieputtimet ja kuuputtimet sekaisin.

Ja Rinkeli... Voi itku mikä nimi, semanttisesti täysin kestämätön, aiheuttaa aivan kummallisia mielikuvia.

Noh. Kiva vehje, kuitenkin, ja näköalat loistavat. En kehdannut
vastapäätä istuvan kuhertelvan parin takia testata pyörivätkö gondolit
niin kuin vanhassa maailmanpyörässä, mutta ainakin ne keinuvat, jopa
hieman ilkeän tuntuisesti. Tajusin jopa ottaa kuvia, taivas oli todella
kauniin värinen. Pitäisi kuitenkin ilmeisesti ostaa pokkari, kun ei
viitsisi taas investoida uuteen kamerakännykkään.






Edellisessäkin pyörässä sai muuten jänniä pelkofiiliksiä, kun rupesi
pyörittämään gondolia ja selitti kanssamatkustajille, että oikeasti
tämä toimii kuin ruuvi, eli kun riittävän kauan pyörittää, niin gondoli
joko ruuvautuu ihan kiinni putkeen - tai irtoaa. Kaikkia tietenkin aina
nauratti, ja silti jossain vatsanpohjassa tuntui ilkeältä. Ennemmin tai
myöhemmin joku lopulta pyysi lopettamaan pyörittämisen. Lienee yleinen
hupi monella. Ah niitä aikoja.

Jos säät jatkuvat tällaisina,
voisi muuten kerrankin vaivautua Lintsin sulkijaisiin. Nyt kun ovat
tuolla tehneet tota remppaa, niin voisin kuvitella että iltapimeällä ja
suurjuhlafiiliksissä siellä voisi olla oikeastaan aika hienoa.


p.s. Mitä ihmettä tänään oikein leijaili taivaalla? Maasta katsottuna
näyttivät ihan paikallaan leijuvilta vaahtomuovihippusilta. Ilmapalloja
- yksittäisiä ja clustereita?



Olipas hyvä päivä


Linnanmäki suoritettu. Olihan siellä porukkaa, mutta yllättävän
kivuttomasti sujuivat jonotukset. Lisäksi kävi ihan satumainen tuuri.
Olin jo ehtinyt kotoa lähtiessä mielessäni kirota, että miksi pitikin
lähteä autolla, parkkipaikat ovat varmasti tupaten täys. Olihan ne, ja
silti saatiin paikka niin läheltä sisäänkäyntiä kuin vain voi saada.
Elämän pieniä onnen hetkiä.


Oli mennyt ihan ohi silmien mistään lehdistä se, että paikkaahan on
siistitty ja rumsteerattu jonkin verran. Pohjoisen sisäänkäynnin
sisäänkäyntikaltereiden poisto teki ihmeitä, ja paikalle suunniteltu
allee on ihan kiva.

Kaiken kivuuden keskellä jaksaa
edelleenkin harmittaa laitteiden nimien supisuomalaistaminen. Tämä ei
ole mikään Ranska, joten miksi nähdä niin suuri vaiva sen eteen, että
esimerkiksi ulkomaankielisillä turisteilla olisi mahdollisimman vaikeaa
laitteiden nimien, sijainnin ja huvitusmuodon hahmottamisessa.
Itselläkin menee kiepit, kieputtimet ja kuuputtimet sekaisin.

Ja Rinkeli... Voi itku mikä nimi, semanttisesti täysin kestämätön, aiheuttaa aivan kummallisia mielikuvia.

Noh. Kiva vehje, kuitenkin, ja näköalat loistavat. En kehdannut
vastapäätä istuvan kuhertelvan parin takia testata pyörivätkö gondolit
niin kuin vanhassa maailmanpyörässä, mutta ainakin ne keinuvat, jopa
hieman ilkeän tuntuisesti. Tajusin jopa ottaa kuvia, taivas oli todella
kauniin värinen. Pitäisi kuitenkin ilmeisesti ostaa pokkari, kun ei
viitsisi taas investoida uuteen kamerakännykkään.






Edellisessäkin pyörässä sai muuten jänniä pelkofiiliksiä, kun rupesi
pyörittämään gondolia ja selitti kanssamatkustajille, että oikeasti
tämä toimii kuin ruuvi, eli kun riittävän kauan pyörittää, niin gondoli
joko ruuvautuu ihan kiinni putkeen - tai irtoaa. Kaikkia tietenkin aina
nauratti, ja silti jossain vatsanpohjassa tuntui ilkeältä. Ennemmin tai
myöhemmin joku lopulta pyysi lopettamaan pyörittämisen. Lienee yleinen
hupi monella. Ah niitä aikoja.

Jos säät jatkuvat tällaisina,
voisi muuten kerrankin vaivautua Lintsin sulkijaisiin. Nyt kun ovat
tuolla tehneet tota remppaa, niin voisin kuvitella että iltapimeällä ja
suurjuhlafiiliksissä siellä voisi olla oikeastaan aika hienoa.


p.s. Mitä ihmettä tänään oikein leijaili taivaalla? Maasta katsottuna
näyttivät ihan paikallaan leijuvilta vaahtomuovihippusilta. Ilmapalloja
- yksittäisiä ja clustereita?



perjantai 18. elokuuta 2006

Rapurapo






Rapujuhlat pidettiin. Sää suosi, sillä sade loppui juuri ennen bakkanaalien alkua.

Aina jaksaa ihmetellä, miten niin isosta kasasta kamaa tulee paahtoleivän päälle niin vähän stuffia.



Paikalla oli kaksi blogaajaa, yksi blogi-lurkkaaja ja iso määrä onnellisia taviksia. Ja yksi koira.



Ja sormet haisee jännälle. Tulee mieleen vanha Pirkka-niksi-piruilu
"leikkaa sukkahousujen haarakiila irti, niin saat itsellesi jännän
hajuisen nenäliinan".



Haukotus


Ärh. Onpas ärsyttävää, kun työtoveri saa hurjan työntekokohtauksen.
Istu siinä sitten vieressä ja laiskottele, juu ei onnistu meikäläisen
omatunnolla. Sitä paitsi joku voisi huomata kontrastin.



Voisi tietysti vetäytyä kotiin, niin kukaan ei huomaisi leukojen
repeämistäni ja täydellistä innottomuuttani. Pari päivää olen kärsinyt
hyvin oudosta väsymyksestä. Lieneekö ilmanalan vika. Pääsen aamulla
ylös sängystä jopa yllättävän helposti, mutta tunnin sisällä
heräämisestä olen kuolemanväsynyt ja päätä kivistää. Vielä kuukausi
"kesäloman" jälkimmäiseen puoliskoon. Jaksaispa sinne asti.



Illalla pitäisi rapujuhlia. Pitänee varata myös paketti campingia,
ettei jää nälkäiseksi. Rapujen syönti kun ei paahtoleivästä huolimatta
ole mitään ruokailua, vaan lähinnä demolitiohenkinen ryhmäpuhde. Koska
seurue koostuu osaksi blogaajista ja lurkkerista, tilaisuus on siis
vähän kuin neuleblogaajien tapaaminen väärinpäin.



torstai 17. elokuuta 2006

Kotiseudun monet kasvot


Vaikka olemme muuttaneet vastikään tänne missä nyt asumme, tässä
kaupunginosassa on tullut asuttua ja liikuttua jo yli puoli
vuosikymmentä. Siitä huolimatta vasta tänään ensi kerran tuli koluttua
kaupunginosan reuna-alueita ja todettua, että kyllä osaa ns.
"paskalähiöllä" olla monet kasvot.



Alueemme koostuu lähes silmillä huomaamattomasta mäestä ja sen
juuresta. Mäellä asuu ns. roskasakki, eli kerrostalotolkulla
sekuliaista porukkaa, jonka näkyvin osa hengailee umpituiterissa
ostarilla ja sen läheisyydessä, sekä meidän perhe :-). Nyppylän
juurella levittyy omakoti- ja rivitaloalue, jonne sukeltaessa tulee
aivan toiseen maailmaan. Hyvin hoidettuja, kauniita katuja ja taloja,
yllättävän suuriakin tontteja. Aivan ihastuttava.



Tämän ns. paremman puolen porukat ovat jo pitkään haikailleet, että
heidän osaansa alettaisiin kutsua toisella nimellä. Eli pesäero
paskasakkiin. Ymmärrän kyllä periaattessa miksi näin halutaan.
Vaikuttaahan se varmasti esimerkiksi alueen tonttien ja talojen
hintakehitykseen.



Toisaalta harmittaa. Itä-Helsingin lähiöillä on perinteisesti hirveän
huono maine, mutta se johtuu aivan täysin siitä, että kaikki peilataan
aina näiden roskasakkitalokeskittymien kautta. Silti jos katsotte
esimerkiksi Google Earthia, niin Itä-Helsingissä on omakoti- ja
pientaloalueita aivan julmetusti. Onkin suuri harmi, että ns.
parempiosaiset haluavat eriytyä keksimällä aivan uusi nimiä omille
alueilleen, sen sijaan että osoittaisivat kotiseuturakkautta ja
aktiivisesti pyrkisivät alueen maineen kohottamiseen.



Kontula jo palkittiin parhaana lähiönä. Enkä oikeastaan edes ihmettele.
Monet ajattelevat sitäkin paikkaa usein kerrostaloslummina, mutta yhä
useammat jo tietävät että siellä on oikein ihastuttavaa pienasutusta.
Miksi sama ei voisi päteä esimerkiksi samalla suulla oleviin
Mellunmäkeen, Myllypuroon ja Vesalaan?



Vähän sama kuin Helsingin keskustassa esimerkiksi punavuorelaiset
vaatisivat itselleen uutta nimeä, kun eivät halua kuulua siihen
Punavuoreen, jossa on spurgujen yömaja.



Viinilaatikon hautajaiset


M: Me joudutaan juomaan kokonaiset lasilliset.

K: Voi kamala!

M: Mä saan tästä hirveän krapulan.

K: Miten niin?

M: Tän pohjassa varoitetaan, että tää sisältää sulfiittia.

K: Ethän sä aikaisemmista lasillisista saanut.

M: Niin, mut mä en ollutkaan sillon vielä lukenut tätä tekstiä.

keskiviikko 16. elokuuta 2006

Kyynel! Mega-kyynel!


Tänään on varsinainen puheripulipäivä, onkos tämä jo neljäs postaus, vai?



Mutta on pakko. Katsokaa mitä löysin.



Tämä saa minut aina kyyneliin.






Näin tämän ensimmäisen kerran joskus 80-luvun alussa, kun YLE lähetti jostain syystä ruotsiksi dubattuna Bruno Bozzetton Allegro Non Troppon. Kyse on eräänlaisesta vastavedosta Disneyn Fantasialle.



Monilta osin onkin parempi. Ainakin tuhmempi - ja kyllä myös hauskempi.
Musiikkivalinnat ovat enemmän mieleeni kuin esimerkiksi alkuperäisessä
Fantasiassa.



Suosittelen, jos jostain tämän italohelmen käsiinne saatte. Valse
Tristen lisäksi esimerkiksi Ravelin Bolero on todella hienosti
kuvitettu, ja Tulilintu saa ehkäpä hieman lihaisamman käsittelyn kuin
Fantasia 2000:ssa.

Paljon onnea sinne laitokselle!



Huh, huh!

Kuulin juuri uutisen, joka saa minut nostamaan
hattua ja tuntemaan suurta kunnioitusta. Eräs tuttava ilmoitti tänään,
että lapsi tuli.

Ja samalla toinenkin lapsi.

Koko
odotusaikansa olen nähnyt tuttavaa lähes päivittäin, ja missään
vaihessa hän ei ole sanallakaan pukahtanut siitä, että yhden sijasta
tuleekin kaksi. Hieman voivotteli ihan loppuvaiheessa, että vähän
painaa lonkkia. Mutta muuten ei mitään. Lonkkien painamisen perusteella
hän lähti hieman aikaisemmin äitiyslomalle sairausloman kautta.
Valitti, että nyt hän ei pääse töihin, vaan joutuu vain lorvimaan
kotona, karseeta.

Sanon tähän heti, että itsekin lasta
odottaneena tiedän, että raskaus ei ole aina helppoa silloinkaan, kun
odottaa vain yhtä. Toisaalta olen silti sitä mieltä, että esimerkiksi
työelämässä ja kaveripiireissä on kuitenkin myös sitä porukkaa, joka
käyttää raskauttaan keppihevosena joko sluibatakseen tai kerätäkseen
huomion itseensä.

Tämä ihminen on tiennyt siis koko ajan,
että on saamassa kaksoset, mutta ei pukahda mitään ylimääräistä. Olen
varma, että jos hän olisi kertonut saavansa kaksoset, häntä olisi
varmasti kohdeltu eri tavalla niin yksityisesti kuin töissäkin.
Varmasti olisi päässyt helpommalla ja vähemmällä stressillä.


Valintaa en kummastele, mutta kunnioitan kovasti. Työnarkomaaniudesta
huolimatta olisin todennäköisesti itse samassa tilanteessa ottanut
kaiken irti tilastani - jos en muuten niin huomionkipeyttäni (jollainen
en siis toki ole, kuten eihän kukaan muukaan blogaava :-)

Ei hy-VÄÄ päi-VÄÄ!



Marinadi mietiskeli taannoin

ihmisten ääniä. Kommenttilootassaan oli ihan hyviä huomioita siitä,
että naisten äänissäkin - ainakin naiset itse - tuppaavat suosimaan
matalia ääniä.

Koska elän avokonttorissa, olen ehkä ajan
myötä oppinut sietämään tasapuolisesti erinaisia äänenvärejä ja
-korkeuksia, mutta sen sijaan huomaan, että olen hyvin hyvin hyvin
jäykkä ja huono tottumaan ihmisten puheen nuottiin, jos siinä on
mielestäni jotain häiritsevää.

Joudun henkisesti läpsimään
itseäni poskelle vähän väliä, koska saan itseni usein kiinni siitä,
että aivan atavistisesti  pidän jaanapelkosmaisesti tai
taruvalkeapäämäisesti sönköttäviä naisia bimboina ja vastaavasti
juhajokismaisesti loppuhenkosia painottavia miehiä mällihuulisina
pälleinä.

Trendi painottaa lauseita niin, että jokaisen
lauseen, pahimmillaan joka sanan, loppu on nuotiltaan nouseva, on
ärsyttävän yleinen ja todella häiritsevä. Samaa sukua on myös tasainen,
kireä, lähes huutomainen papatus ilman mitään nuottivariaatiota
mihinkään suuntaan - aivan kuin olisi opetellut ulkoa kaiken minkä
sanoo.

Äänityöläisissä on nykyään todella paljon edellisen
kaltaista porukkaa. Jaana Pelkonen on oikein perusesimerkki kummastakin
tyylistä. Far Outia ja Tiltiä juontaessaan hän nosti jokaisen lauseen
lopun niin, että kuunnellessa luuli aina likalta lauseen jääneen
kesken. Nykyään hän on siirtynyt harrastamaan tuota tasaista
huutojuontoa.

Jotkut pahat puheet väittävät, että kumpikin
tyyli  tosiaan johtuisi siitä, että likka vain opettelee sanasta
sanaan kaikki juontonsa ulkoa - ja siitä johtuisi myös hänen
täydellinen kyvyttömyytensä improvisoida, kun jotain menee pieleen tai
haastateltava sanoo jotain yllättävää (tai ylipäätäänsä sanoo jotain,
joka ansaitsisi jatkokysymyksen).

Tiedän sitten mikä on totuus, mutta käsittämätöntä on, että näitä nuottivammaisia ylipäätänsä päästetään puhehommiin.


Aijoo, on yksi ihan pelkkä äänijuttu jota en valitettavasti kestä:
todella himmeät naurut. Kaiken maailman vulgäärit ämmäkäkätykset menee
ihan hyvin, mutta esimerkiksi tubitautiselta hevoselta kuulostavalle
hirnumiselle mulla lienee hermoissa joku sietosalpaaja.

Oli
kerran ofiisissa kesätyöläisenä tyttö, joka oli kaikin puolin oikein
mielyttävä-ääninen muuten. Mutta olin pissiä housuuni kauhusta, kun
ensimmäisen kerran kuulin sen naurun.

Kesäpestinsä toki loppui. Naurusta emme silti päässeet. Seuraavalla pestiläisellä - edellisen sisarella - oli sama nauru.


Kaikkein hirveintä tietysti on se, että eiväthän he sille varmaan
mitään olisi voineet, vaikka asiasta olisi sanonutkin. Miten
sellaisesta ylipäätänsä edes kehtaa sanoa, vaikka ääni olisikin
täydellisen hermoja raastava tasan kaikkien muiden ofiisilaisten
mielestä?

Gigolo lähti kotiin


Viikon hoidossa ollut Nuutti-koira lähti tänään kotiinsa, ja Alli-rouva
taisi huoahtaa helpotuksesta. On se vuodessa jo oppinut niin omille
tavoilleen, että siinä ei helposti enää samaan ruokakuntaan toinen
koira-herra tai -rouva mahdu - ainakaan pitkäksi aikaa.


Huomiollepantavaa kuitenkin on, että Alli, joka ei ole koskaan ollut
mikään suuri muiden koirien kanssa kasassa lojuja, suostui kuitenkin
ihan omasta aloitteestaan tekemään Nuutin kanssa kasan. Sieviä olivat,
Alli Nuutin vatsakuopassa ja Nuutilla pää Allin päällä lepäämässä -
kuin suojelevana eleenä. Ehkäpä Nuutista oli Allin mielestä gigoloksi.


Rikun kanssa Alli ei itse oma-aloitteisesti koskaan kasaillut. Saattoi
kyllä, harvoin, antaa Rikun tulla liki, mutta itse ei ikinä. Mutta Riku
ei missään mielessä tainnut oikein olla mies Allin mieleen.


Sen sijaan Rikun isä Huugo lienee ollut henkisesti Allin elämän
ensimmäinen ja myös ainoa Mies. Huugon kanssa Alli kyllä kasaili
mielellään itse - mutta vain jos herra hienohelma sen salli. Sillä jos
Huugo olisi ollut ihminen, se olisi ollut jäykkä yläluokan britti, joka
monokkeli silmässä herrainklubilla patsastellen polttelee käsin
käärittyjä egyptiläisiä savukkeita pitkällä imukkeella. Alli taas on
luonteeltaan enemmänkin se pahasuinen mutta lämminsydäminen
Whitechapelin ilolintu. Kontrastista huolimatta pari tuli erinomaisesti
toimeen - Alli palvoi Huugoa loppuun asti ja Alli oli Huugolle tuki ja
turva, varsinkin kun iän vaivat alkoivat kaataa miestä ketoon.

tiistai 15. elokuuta 2006

Sitäsuntätä


Haamupäivitykset näyttävät nyt loppuneen, kun sanoin Blogilistalle,
että päivittää rss-feedin mukaan. Saman tien nyt sitten kokeillaan
tuota Blogilistan suosikkien rss-feediä laatikossa. Sopii kaltaiselleni
laiskalle ihmiselle, joka on laiminlyönyt sivupalkin
suosikkilistalaatikon päivitystä suunnilleen siitä lähtien, kun
sellaisen ensimmäisen kerran kasasi.



Eipä mulla muuta. Aurinko paistaa taas, ja vastapäisen talon katto on
ihan kuiva. Harmillista. Mulle olisi oikeasti sopinut sellainen koko
päivän kestävä paskasää. Ei kai pitäisi valittaa kauniista ja
aurinkoisesta, kun sitä kerrankin koko kesän on, mutta näemmä kaikkeen
leipiintyy. Varmaan taas hihkun syksyllä ensilumestakin, vaikka se
riemu nyt tunnetusti laantuu heti, kun loska alkaa ensimmäisen kerran
tunkea saappaanvarresta sisään ja auto pitää lapioida kinoksesta.



Kaikki on niin suhteellista


On vilakkaa ja sataa vettä. Taivas on harmaa ja ruma.



Ihanaa! Että tätä on odotettu!

Itket ja katselet


/mek ruimii kirjallisuusbleemissään New
York -trilogiaa sanankääntein "Kuinka joku voi kirjoittaa niin, että
lukeminen sattuu, mutta sitä ei silti pysty lopettamaan?" Sama fiilis
tulee hypetettyä ja ylihypetettyä Lostia katsoessa.



Ruotsin TV4 jätti keväällä tokan kauden kesken neljänneksi viimeisen
jakson kohdalla, ja viimeisten kolmen jakson katsominen on vain jäänyt
ja jäänyt. No tulipahan nyt lopulta sitten saatettua kausi päätökseen,
ja Voi Herran Jestas!



Toisaalta kiroaa koko ajan, että voi itku mitä tuubaa - käsittämättömiä
juonikuvioita, epätoivoista rimpuilua. Ja silti kun kauden on nähnyt
loppuun, niin tietysti kaikesta pelleilystä huolimatta vikaan jaksoon
on tungettu niin paljon täkyjä, että on pakko saada lisää.



Näin meitä koukutetaan. Tätä lienee helvetti.

maanantai 14. elokuuta 2006

Itku sentään


Ei, ei se Poika olekaan kehittynyt. Ainakaan parempaan suuntaan.
Viikonloppuna mummolassa oli lähtenyt livohkaan ilman ymmärrettävää
syytä. Kissojen ja koirien kanssa etsimisen jälkeen oli löytynyt
tomerasti tallustamasta kohti juna-asemaa aikeenaan kävellä kotiin.

Edellisellä mummolavierailulla oli kiivennyt terassiravintolan katolle ja kieltäytynyt tulemasta alas.

En kestä. 

Puutarhahommia


Just kun pääsin sanomasta että katson vain leffoja, joissa mennään lujaa ja on kauniita miehiä, niin löydän itseni Uskollisen puutarhurin äärestä.



Tämän kaltaisista leffoista tulee aina todella epämääräinen olo.
Afrikka on järkyttävän kaunis, nimenomaan järkyttävän. Rumuuden ja
karuuden keskellä henkeäsalpaavaa kauneutta - ja kauheutta.



Afrikka pitäisi nähdä, mutta ajatus sinne uskaltautumisesta on vaikea. Kykenisikö olemaan suuttumatta nähdessään ne kontrastit.



Leffan tarina on muuten pirun hienosti kerrottu, harvoin näkee suurta
uhkaavuuden tunnetta rakennetun niin pienieleisesti ja verkkaisesti.
Rachel Weisz on Oscarinsa ansainnut. Ja leffan pääkuvaaja on
selvästikin syntynyt jossain esteettisen nerouden porteilla.



Ei tiedä pitäiskö itkeä, suuttua vai huokaista - pakko siis olla hyvä leffa.



lauantai 12. elokuuta 2006

Rahat tiskiin! - osa 2


Monet perheen laskuista ovat jonkin palvelun puoli- tai
neljännesvuosittaisia maksuja. Itse asiassa hyvin harva asia enää
laskutetaan kuukausittain, vaan neljännesvuosittaisuus on aika yleinen.
Vakuutukset, tv-lupamaksu, internet...


Eihän siihen tietenkään koskaan varaudu, vaan suurten laskujen
erääntyminen on aina kiroilun aihe ja huoli siitä, että pitääkö taas
käydä nipsaisemassa säästöistä palanen.

Luonteva ajatus
olisi, että käsittelisi neljännesvuosittaisia kuitenkin kuin
kuukausittaisia laskuja, eli joka kuukausi panisi kolmasosan laskun
summasta piiloon. Kaunis ajatus, mutta vaatisi melkein, jälleen kerran,
erillisen tilin. Meillä on jo kolme erillistä tiliä perheen talouden
pyöritykseen. Menee jo hankalaksi.

Harmillista, että pankit
eivät ole vielä internet-aikakaudella tajunneet, että verkkopankkiin
voisi aivan hyvin kehittää virtuaalityöpöydän - ihan liikkuvine
käsi-ikoneineen ja rahakekuvineen.

Virtuaalityöpöydälle
voisin saman tilin puitteissa laittaa lokeroita / kassalaatikoita /
kukkaroita / pussukoita eri menoja varten. Kun palkkapussin jyvitys eri
pussukoihin on tehty, pöydälle jäisi faktinen kuukaudessa vapaana oleva
summa. Summat olisi ehkä jopa hienoa voida itse lukittaa niin, että
tilille pystyisi itse muodostamaan omia nostorajoja. Voisi esimerkiksi
nostaa vain vapaana virtuaalipöydällä lojuvan summan, tai vapaana
olevan summan plus lajittelupussit a ja b, mutta ei pussit c ja d jne.


Ainakin minulla homma toimisi todennäköisesti hyvin. Normaalisti olen
täysin onneton raha-asioissa, mutta aina kun olen yksin matkoilla,
yllätän jopa itse itseni sillä, miten hyvin rahat riittävät. Matkoilla
minulla on ollut tapana käydä virtuaalityöpöydälleni kaavailemaa
rahanplarausleikkiä, jossa eri kuluille varatut rahat mätkitään eri
kasoihin, ja liikkeellä ollessa korvamerkityt kasat ovat rintsikoissa
tai kalsareissa piilossa eivätkä käsillä ja käytössä. Yksinkertaista ja
toimivaa.

Systeemini syntyi puolivahingossa teininä ollessani
kuukauden Australiassa. Äiti oli hieman huolissaan miten rahani
riittäisivät - olinhan tunnetusti onneton rahan käyttäjä. Palasin
kotiin lähes neljännes matkakassasta jäljellä juuri kyseisen systeemini
ansiosta.

Taika lienee siinä, että koska olen ilmeisesti
liian konkreettinen ihminen joissain asioissa, raha-asioiden tajuni
hämärtyy heti, jos fyffe on vain numeroita tiliotteessa. Sen sijaan kun
konkreettisesti hiplaan seteleitäni ja kolikoitani ja kasaan niitä
erilaisiksi kokonaisuuksiksi, olen täysin perillä siitä mitä minulla
on, mitä minulta kuluu nyt ja mitä ensi viikolla, ja että en
tosiaankaan voi käyttää kuin kympin krääsään.

Kun miettii,
että nuoret ja nuoret aikuiset rämpivät edelleenkin huolestuttavan
paljon luottokurimuksen ja maksuhäiriömerkintöjen viidakossa, eikä asia
ole ihan vieras minullekaan, niin olisi pankeilta jollain tapaa ihan
kivaa, jos antaisivat helppoja työkaluja konkreettiseen taloudenpitoon.


Se minkä pankit satsaisivat muutamaan kätevään
verkkopankki-widgettiin, saattaisi hyvinkin maksaa itsensä takaisin
asiakkaiden parantuneella rahanhallintakyvyllä ja mahdollisesti
vähentyneilleä riskiryhmien aiheuttamilla luottotappioilla.

U-fo-por-noo! Eikun digipornoo


Kun muutettiin uuteen kämppään, otin siis selvää että onko kaapeli vai
ei, ja jos ei niin onko silti digivalmius. Juu juu, terrestriaaliboksi
pitää hankkia, totesi joku hämärä tyyppi, jolle isännöitsijä kehotti
soittamaan ja kysymään mikä täällä näkyy ja mikä ei. Suositteli oikein
Topfieldin testivoittajaa.



Ja kakan marjat. Olisihan se pitänyt arvata, että kun analogilähetysten
pimenemiseen on paria hassua viikkoa yli vuosi, niin vielä on peräti
niitä taloja, joiden antennivärkkejä ei ole viitsitty päivittää edes
sen vertaa että näkisi SVT Europan - joka siis aloitti lähetykset
suunnilleen joskus kun olin vielä peruskoulussa. Varsin ilmiselvää oli,
että digiboksikaan tuskin toimisi.



Päätimme silti kokeilla, koska alkoi olla tukala olo ilman Subtv:tä.
Halvimmat mahdolliset korttipaikattomat, muttei ihan kakat, boksit
maksavat kuitenkin sen seitsemisenkymppiä, joten ei mikään huokea
testi.



No ei tietenkään toiminut, luulitteko jotain muuta?



Testiä ei toki olisi viitsinyt tehdä, ellei olisi ollut piiska-antennia
varalla. Olkkarin ikkunaan teipattuna antaa täydet palkit sekä
signaalin vahvuuteen että laatuun.



Hyvä syy kuitenkin soittaa maanantaina isännöitsijälle ja antaa
ymmärtää, että olis ehä ihan fiksua saada aikaiseksi jotain
liikehdintää talon antenniverkon ajantasaistamisen hyväksi.



Siihen saakka sitten piiska-antennin varassa. Olisi ehkä sittenkin
pitänyt hankkia testivälineeksi korttipaikallinen vehje, jos vaikka
Subbari alkaa jossain vaiheessa kyllästyttää.



Tosin onhan ilmaisessakin terrestriaali-digitarjonnassa aivan hurrrrjan hienoja kanavia kuten Harju & Pöntinen - kalsarikännääjän humppatoivekanava - tai mystinen Digiviihde - Digitan webisivun mukaan viihteeseen ja ajanvietteeseen erikoistunut tv-kanava.



Kategoriaa viihde edustanevat nuo Ihan Aidot Huonot Pornolinjamainokset ja kategorian ajanviete täyttänee
kyseisillä mainoksilla pilkotun halpispokeleffan mahdollisesti
inspiroima tumputus. Toisaalta, jos olisin kolmijalkainen ja tuo
perushydrauliikka kiinnostaisi edes vähän, niin viisari laskisi
kuitenkin aina kesken leikin, kun leffan akti katkeaa jatkuu-tunnariin
ja ruutuun marssii niitä pornokontaktimainosten puhe- ja
esiintymistaidottomia luuskia.



En kyllä ymmärrä. Maailma on täys oikein hyvän näköisiä aikuisviihteen
ammattilaisia, ja silti noissa senssi- sun muissa ilmoissa olevat
naiset ei näytä oikeastaan edes halvoilta h****lta, vaan ainoastaan
pahalta.



Miehen hyvä huomio niistä mainoksista: pornokuvioissa tuntuu aina
kuuluvan myös asiaan, että oikeinkirjoituksen alkeetkin ovat aika
lailla hakusessa.



perjantai 11. elokuuta 2006

Lapsi ja mieli vapaalla


Jälleen viikonloppu ilman lasta. Nautintoa. Toisaalta poitsu on ollut
tämän viikon yllättävän kivalla tuulella koko ajan, joten vähän on taas
huono omatunto tästä ilakoinnista.



Useimmiten hyvin vilkkaan viisivuotiaamme kanssa mennään kyllä
sellaista vuoristorataa, että tekee mieli repiä sekä pojan että omat
hiukset päästä. Ihme, ettei Mies ole jo hermoparantolassa, kun on
ehdottomasti enemmän Pojan kanssa samaan aikaan kotona kuin minä.



Eilen itse asiassa tapahtui pienoinen ihme. Poika on nimittäin
useimmiten sellainen, ettei pysy paikallaan hetkeäkään. Eli jos
esimerkiksi penska katsoo sohvalla Pikku Kakkosta, niin hyvä ettei
sohva ryskää, kun häiskä kiemurtelee eri asennoissa aivan lakkaamatta.
Eilen sen sijaan katsoi sekä Karvaiset kaverit että Pikku Kakkosen
käytännössä täysin hievahtamatta. Ei kuitenkaan ollut nukahtanut, vaan
hykerteli itsekseen ja oli ihan yhtä kympillä ohjelman pauloissa kuin
muutenkin.



Onkohan ne ruvenneet syöttämään Pojalle tarhassa rauhoittavia? :-) Vai
olisikohan sittenkin ikä tuomassa Poikaan jo niitä positiivisiakin
juttuja eikä vain lisää uhmaa ja omapäisyyttä. Se, että Poika on ainoa
lapsi tietenkin vaikuttaa paljon negatiivisessa mielessä, sillä
väkisinkin ainoalla lapsella on aika itsekeskeinen maailmankuva, vaikka
ei saisikaan kaikkea huomiota tai muuten kaikkea mitä haluaa. Mikä
sitten tietenkin johtaa tuittuiluun, varsinkin kun on tullut
kovapäisyydessään sekä isäänsä että äitiinsä.



Eniten on kuitenkin huolestuttanut se, että Poika ei pysy paikallaan ja
sen takia harvemmin pysähtyy myöskään kuuntelemaan kun hänelle jotain
sanotaan. Erittäin levoton ja impulsiivinen. Mutta olisikohan se nyt
helpottamassa. Kaksi vuotta koulun aloitukseen, ja siinä vaiheessa on
kyllä kaikin puolin vaikea paikka, jos lapsi ei edelleenkään malta
istua aloillaan.



Edelleenkään en haluaisi epäillä tarkkaavaisuushäiriötä tai vastaavaa,
vaan luotan sokeasti siihen, että jos neuvolassa sanotaan että ei syytä
huoleen, niin tietävät mitä sanovat. Ainakin olen ollut siinä
käsityksessä, että nykyään neuvoloissa leimailevat vähän liiankin
helposti lapsiin ADHD-epäilyjä sun muita, joten jos eivät niin tee,
niin sitten pitäisi kai oikeasti jopa olla levollisin mielin.



Various artists


Koska kaikesta huolimatta minulla ei ole elämää, ja olen auttamaton nörtti, vietin vahingossa illan musakirjastoa taggaamalla.



Leikin MusicBrainzin Picard-automaagitaggaajalla, jota Last.fm
suosittelee, ja päädyin huomaamaan että edelleenkin näissä
automaateissa on jotain perustavanlaatuisen käsittämätöntä.



Jos olen itse omin pikku kätösin ottanut hyllystä artisti X:n levyn Y,
joka ei ole kokoelma, ja ajanut sen koneelle, niin miten ihmeen
kummassa automaattitaggeri saa päähänsä, että biisit ovat jopa
kolmelta-neljältä eri levyltä, joista valtaosa on jotain various
artists -kokoelmia?



Noh, onpahan puuhaa.

torstai 10. elokuuta 2006

Silmänruokaa


Lastenohjelmissa on paljon sirpakkoja nuoria naisia, esimerkiksi Silja Sillanpää - isien iloksi, naureskellen väitetään.



Onneksi meille äideillekin on jotain.







Jyrkin ja Neposen Jyrki on aika namu. Lisää Jyrkiä!

keskiviikko 9. elokuuta 2006

Kirjableemi



Überkoolin Sami paukautti
kirjallisuusbleemillä. Siellä sun täällä ihmiset ovat paljastelleet
fiksua makuaan, ja valitettavasti on todettava että merkkiteoksista
piittaamattomuuteni paljastuu nyt kaikessa rumuudessaan. No, en ole
kyllä koskaan väittänytkään olevani kuldyrelli.

1. Kirja, joka muutti elämäsi:

Aale Tynnin toimittama Satuaapinen (Maija Karman kuvitus). Äiti yritti
pitkittää lapsuuttani herättyään eräänä aamuna siihen, kun
kolmivuotiaansa tavaa hitaasti aapisen sanoja, ja intensiivisen
jankattamisen jälkeen lopulta lähes ilosta kiljahtaen tajuaa miten sana
muodostuu. Aapinen nimittäin lähti saman tien takaisin kirjastoon. Se
oli kuitenkin liian myöhäistä, maailma oli jo auennut edessäni.

2. Kirja, jonka olet lukennut useammin kuin kerran:

David Brinin Earth. Ekologinen seikkailutarina, jossa eniten viehättää
Brinin yllättävän nappiin osuva näkemys tämän päivän tietoverkkojen
toiminnasta ja mahdollisuuksista. Kirja on kuitenkin kirjoitettu aikaan
jolloin Tim Berners-Lee yritti vasta saada järkeä CERNin sisäiseen
tiedonvälitykseen. Haluaisin nähdä tämän leffana. Pääosaan Temuera
Morrison, Linda Hunt, Julianna Margulies ja Jamie Bamber, kitoooos :-)

3. Kirja, jonka tahtoisit mukaan autiolle saarelle:
1000 ja yksi hyper-vaikeaa sudokua.

4. Kirja, joka teki sinusta hupakon:

Miten niin "teki"? Noh, ehkäpä yksi normaalia hupakkoustasoani
hetkellisesti nostanut kirja lienee Mary Stewartin Pikku noitaluuta,
jonka luin ensimmäisen kerran osapuilleen kuusivuotiaana. Aivan
riemukas. Olen myöhempinä vuosina pyrkinyt välttämään sen lukemista,
etteivät kullatut muistot likaantuisi todellisuudesta. Tosin veikkaan,
että se on edelleen loistava.

5. Kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:

Iain M. Banksin Player of Games. Ei ole mikään nyyhkytarina, mutta
tietyt karut totuudet väkivaltakoneiston luonteesta ja vapauden idean
mahdottomuudesta iskivät aivan yllättäen puun takaa suoraan kymppiin.
Samaan aikaan sekä hyvä että paha fiilis, joka aukaisi hanat.

6. Kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi:
Miten kusipäisyys parannetaan.

7. Kirja, josta toivot, että sitä ei olisi ikinä kirjoitettu:

Mikä tahansa kirja, jossa ongelmainen ihminen rahastaa omilla
kokemuksillaan ja yrittää vailla alan koulutusta neuvoa muita. Esim.
kaiken maailman tavisten laihdutus- ja elämänhallintaoppaat, enkä
tarkoita vain Sarasvuota.

8. Kirja, jota luet paraikaa:
Aku Ankan taskukirja, numero 317: Terveisiä Ankkalinnasta.

9. Kirja, jonka olet aikonut lukea:
Lars Buggen Parhaat salaliittoteoriat.

10. Nyt haasta viisi bloggaajaa:
Haastan Minimaalin, Satun, Olan, Veran ja Dyron.

Sykkivä kesäyö


Nyt elokuun puolivälin hujakoilla alkaa olla se paras aika vuodesta. On
pimeää, mutta silti lämmintä. Varsinkin Helsingin keskustassa tuntuu
nyt iltaisin mukavalta, kun merestä nousee kosteutta, joka antaa
hauskan hikisen fiiliksen. Siinä ei ole kuitenkaan mitään
epämiellyttävän nihkeää toisin kuin keskipäivän hellekuumahikisyydessä.


Näitä iltoja odottaa joka vuosi. Ei etteikö olisi mukavaa myös kun on
valoisaa lähes vuorokauden ympäri, mutta ehkä urbaanissa
kosteanlämpimässä pimeydessä on jotain freudilaista.


Esimerkiksi perjantai-ilta keskustassa on normaalisti aika masentavaa
katsottavaa. Kuumana elokuisena iltana mainosvalojen loistaessa
kirkkaimillaan ytimen kuhina on kuitenkin snagari- ja
taksijonoöykkäreistä sekä yrjöävistä teineistä huolimatta jotenkin
suorastaan tenhoavan sähäkkää ja silti rennon oloista. Kaupunki
tuoksuukin ihan erilaiselta kuin normaalisti.

Ehkä
alitajuntani yrittää kaivella rippeitä niistä Välimeren alueella
vietetyistä kesistä, jolloin juhlijalaumat vaelsivat iltaisin
rantabulevardia edes takaisin ja tekivät osapuilleen sitä samaa kuin
Hesankin bailaajat. Tosin ehkä sittenkin yrjöilivät kadulle ja
kuseskelivat porttikonkeihin jonkin verran vähemmän kuin Suomessa.

tiistai 8. elokuuta 2006

Kirjainbleemi



Sain Perhepotretin KaHJolta kirjaimen K.


Kommentoi tähän entryyn ja minä annan sinulle kirjaimen.
Kirjoita blogiisi kymmenen sanaa, jotka alkavat sillä kirjaimella
ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana merkitsee sinulle ja miksi.


Koira Elämä
ilman koiraa tuntuu luonnottomalta ajatukselta. Aina on ollut, ja
itsensä kissaihmiseksi mieltänyt Mieskin koiraihmistyi nopeasti. Olen
tosin nähnyt moista tapahtuvan ennenkin, varsinkin
mäyräkoiratalouksissa.

Känni Ei
mun juttu. Lievä hiprakka käy, mutta siitä etiäpäin ollaan heikoilla
jäillä. En ryhdy riehumaan enkä haastamaan riitaa, vaan lähinnä päin
vastoin, ja lapsekas uskoni sisäiseen misantrooppiuteeni kärsii pahasti.

Kouvola Miehen
lapsuusaikainen maisema. Aikojen saatossa olen lipsahtanut pitämään
Kouvolasta ehkä jopa enemmän kuin Mies. Toisaalta, helppoahan se, kun
en ole joutunut viettämään Kouvolassa lapsuuttaani.

Karhu Ainoa suht koht hyvä maitokauppakeskiolut. Sanoo hän, joka hörppii enimmäkseen ykköstä.

Keskikokoinen Epämääräinen
laihdutustavoite, joka toteutuu lähes yhtä varmasti ja nopeasti kuin
tupakoinnin lopettaminen tai liberaalin mustan naisen nousu
Yhdysvaltain presidentiksi.

Kiitorata Sen
ja sillä liikennöivien koneiden näkeminen laukaisee automaattisen
kaukokaipuun siitäkin huolimatta, että olen vanhemmiten ruvennut
pelkäämään lentämistä jonkin verran. Rutiinin puutetta.

Konsolipelit PC:llä
pelaaminen pysyi ehkä vielä jokseenkin aisoissa, kun piti
kotilaitekannan mahdollisimmaan antiikkisena. Mutta eihän pesunkestävä
Homo ludens lopulta kyennyt vastustamaan helpon ja kätevän
konsolipelaamisen seireeninkutsua. Meillä ei nukuta öisin.

Kirjat Niin
paljon kirjoja, niin vähän aikaa. Onneksi työmatka on nykyään riittävän
pitkä, että on edes jokin mahdollisuus nauttia yhdestä elämän
palkitsevimmista huveista. Kaiholla muistelen nuoruutta, jolloin oli
aikaa ahmia vaikka kirja päivässä - ja toinen yössä.



Kasari Olkatoppauksista
ja lammaspermiksistä huolimatta monessa mielessä elämäni paras aika.
Jotkut hyvät asiat pystyi kokemaan vain 80-luvulla, ja viimeistään lama
tappoi post-kasarin ja kansallisen viattomuuden.

Komedia Elämän perusrakennusaines.

Pnukki!


Hetken verran epäiltiin että Alli-koiralla on punkki, mutta se olikin vain jotain töhkää.



Yh!



Punkit ovat jostain syystä yököttävämpiä ja kammottavampia kuin moni
muu mönkijäelukka yhteensä. Aina kun joku sanoo punkki, minulla alkaa
vilunväreet kulkea pitkin selkärankaa.



Lisäksi seuraavat pari tuntia kuvittelen, että päälläni mönkii sen tuhannen kirvaa ja ötökkää.



In-haa! Ottakaa ne pois!

maanantai 7. elokuuta 2006

Bojojojoingggg!


Pitäis nukkua, mutta ei vain voi.



Kaikki on näiden palleroiden vika.







PSP-peli nimeltänsä Loco Roco, pudonnee tasohyppelygenreen. Tuli jo
tuossa kesän korvilla kauppoihin, mutta päätyi kotiin pelattavaksi
vasta nyt.



Kasarivärit, Barbapapa-tyyppisiä lötköjä jotka laulelee hassuja,
keikkuvia tai pomppivia tai hyllyviä tai liukkaita (tai kaikkia
kerralla) maailmoja... Jee! Olen ihan mehuissani! Viimeksi olin yhtä
intona löydettyäni We love Katamarin. Loco Rocokin esittelee jotenkin
sitä samaa ajatuksellista kahjoutta ja luovuuden riemua kuin mitä
Katamarin takana piilee.



Ei uuden sukupolven pelikoneiden tarvitse olla mitään vauhti- ja
polygonihirmuja. Pääasia että pelit on hyviä - ja vähän hulluja.



sunnuntai 6. elokuuta 2006

Apua sitä tarvitsevalle


Moni ei ainakaan Blogilistan mukaan Ai kauheeta -blogia lue, joten tässä pieni linkkausavustus.
Siellä nimittäin kaivataan käsiporaa - lihaskäyttöistä. Siis vintilää,
veivaria. Jos kellään on, tai tietää mistä saa, niin sinne vain
rohkeasti kommenttilaatikkoon vinkkaus.

On nii hikikii



Nuih. Pikavisiitti Kouvolaan suoritettu. Missä ihmeen välissä iski taas tällainen helle?


Tämän kesän aikana on tullut ihmeteltyä, että nämä "ilmastoinnit" mitä
autoissa nykyään myydään, niin onko niistä oikeasti jotain hyötyä?
Ilmastointivehje päällä tai pois, suuttimista tuleva ilma on ihan saman
lämpöistä. Hellettä vartenhan niiden luulisi olevan, mutta eikö näissä
pikkuautojen ritsailmastoinneissa vain tehot riitä edes Suomen kesälle?


Tossa C3:ssa on ollut pakko ihmetellä, että onko se
ilmastointi rikki, vai vain huono. Vuosihuollossa eivät maininneet että
mitään olisi vialla. En muista että ilmastointivehkeettömässä vanhassa
Ladassamme olisi ollut kesäisin yhtään sen hikisempi olo.

lauantai 5. elokuuta 2006

Kehitys kehittyy


Matkasimme tänään Kouvolaan appiukon eläköitymisjuhliin. Juuri ennen Pukaron Paronia cd-soitin keskeytti soittonsa, ja autoon laskeutui ällistynyt hiljaisuus. Sen katkaisi liikennetiedoitus lähialueen tilanteesta. Sen päätyttyä cd lähti jälleen pauhaamaan. Tämä lienee paljon provinsseissa autoileville tuttu juttu, mutta meille eka kerta. Meidän oli hyvin vaikea päättää oliko se spämmiä vai ei, sillä informaatiosta ei ollut meille mitään hyötyä, vaan olimme kymmenien kilometrien päässä - ja eri reitillä - uutisen aiheesta. Silti ilmiö oli kiinnostava. Olisimmeko saaneet liikenneuutiset vaikka auton poppikone olisi ollut kiinni?

perjantai 4. elokuuta 2006

Nyt vuosisadan toiseksi vaihtuvan nään


Hemmetti, en osaa enää edes kehittää kunnon päiväunia, vaan rupean heti
rikkomaan illuusiota "tarpeettomilla" pikku yksityiskohdilla.



Otetaan nyt vaikkapa tällainen perusjuttu, että eläisi vaikka
ikuisesti. Hieno homma, mutta jos ei muut myös elä ikuisesti, niin
tulee ongelmia. Neil Gaimanin Sandman-sarjiksissa on setä, joka elää
vuosisatatolkulla ja on aina tietyn väliajoin vetäytynyt jonnekin
skuugeen, jonka jälkeen on sitten palannut ihmisten ilmoille omana
poikanaan.



Ehkä se toimisi, ehkä ei. Ihmisen perustiedot ovat kuitenkin valtion
rekistereissä, ja jossain vaiheessa kai alkaa valtiovaltakin ihmetellä,
jos ei joku tunnu kuolevan. Ja mistäs tupsahti tää tyyppi, joka väittää
olevansa tän tyypin jälkeläinen, mutta ei kuitenkaan ole tiettävästi
koskaan syntynyt?



Milloin tulisivat ensimmäiset huijaussyytteet? Ja jos todennettaisiin
kuitenkin esimerkiksi sormenjälkien perusteella että olen tyyppi, joka
oli jo olemassa sata vuotta sitten, niin mites sitten? Saisinko muka
olla rauhassa?



Milloin tulisivat xfiles-miehet koputtelemaan ovea? Eläisinkö lopulta
ikuisesti pilkottuna ja säilöttynä kivoihin pikku lasipurkkeihin ja
koeputkiin?



Entäs jos yrittäisin pakoilla valtiovaltaa? Mihin voisi muuttaa niin,
ettei kukaan kyselisi perään - mutta voisin silti nauttia tietyistä
perusylellisyyksistä (sademetsien uumenet ja savimaja olis vähän niinku
out)?



Jos ei olisi mitään muita supervoimia kuin pelkästään ikuisesti
eläminen, ei esimerkiksi rahan hankkiminen olisi yhtään sen helpompaa
kuin ennenkään - olettaen että siis yrittäisin pysyä anonyyminä enkä
esimerkiksi myisi sensaatiomaista stooriani lehdistölle. Jos
kuusikymppisenä ottaisi 50 vuoden asuntolainan, niin piru vie joutuisi
tosiaan maksamaan kaiken takaisin.



Tietyisi jos "ottaisi rahat ja juoksisi". Lainaisi rahaa jonkun
hulvattoman määrän, hankkisi väärät henkkarit ja muuttaisi jonnekin
banaanivaltioon plantaasirakennuksen porstualle pötköttelemään. Mutta
edelleen liian suuri riski, että Interpol löytää - tai ainakin jotkut
polvilumpioita murskaavat gorillat, joiden pomot ei tykänneet pikku
rahanlainauskuprustani.



Enkä suoraan sanoen pidä banaanivaltioista.




Tämä kaikki on niin kovin sekavaa:



miksei voi lähteillä nuoruuden iäti polskuttaa?


YUP - Kuolematon

säv. Valtteri Tynkkynen &

san. Jarkko Martikainen



torstai 3. elokuuta 2006

Miltä lapsuus maistuu?





Instant happy childhood memories breath spray


Samaan sarjaan kuuluvat myös mm. Ass Kisser Breath Spray, If Marijuana
Were Legal That Would Be Cool Breath Spray ja Liar Breath Spray.

Maistuu hammaslääkäriltä. Hammaslääkäriltä, joka ei uskonut puudutukseen. Ah sitä onnellista lapsuutta.

keskiviikko 2. elokuuta 2006

Apua, pelkään lapsia!


Olen nyt viisi vuotta onnistunut välttelemään Pojan kavereiden
kyläily-yrityksiä. Tosiasiassa niitä ei ole oikeastaan edes ollut,
mutta otan silti oikeuden pitää itseäni pahana ja antisosiaalisena
vanhempana.


Tänään sitten koitti se päivä, ettei lapsen sosiaalistumista enää
voinut enempää kampittaa, ja vieraisille saapui Poikaa vuotta vanhempi
tarhakaveri. Pikkumiehillä oli kaksi tuntia varsin mukavaa aikaa
pleikkarin ja mehujäiden parissa.

Ne olivat elämäni pisimmät kaksi tuntia.


Pojan sosiaalisuudessa ei ole mitään vikaa, mutta omassani kyllä. En
minä tiedä mitään pienten poikien sielunelämästä. Paitsi omani. Mutta
se on eri asia.

Piti mennä välillä parvekkeelle tai keittiöön
karkuun, jotta en olisi puuttunut poikien sosiaaliseen kanssakäyntiin
kuuluvaan nahisteluun, josta järki sanoo että se kuuluu asiaan, mutta
kun on kontrollifriikki, niin on.

Ja kun yritin mehujäiden
syönnin lomassa hieman keskustella nuoren vieraan kanssa Jännistä ja
Mielenkiintoisista asioista, kuten oliko se Lego Star Wars hyvä ja
oletkos ennen pelannut, niin nuoren miehen pään yläpuolelle nousi
selkeä ajatuskupla jossa luki: Kaaaaaaaalkkiiiiiiiiis!


Voi herranjumala, anna niiden kasvaa nopeasti teineiksi. Sitten niille
voi edes sanoa päin naamaa, että kalkkis teillä on housuissanne ja isäs
oli kun sua teki.

Tyhmä lelu!


Jos on leluja, niin leluilla pitää leikkiä.



Olen siis yrittänyt siirtää Nokian 9300i-kapulaan vähän tv-ohjelmia
työmatkojen huviksi. Muuten hyvä, mutta miksi spekseissä sanotaan että
tukee mp4:sia, jos ei tuekaan. En ole yrittänyt mitään eksoottista,
vaan olen pysytellyt täysin 3gp:n normituksissa sillä erotuksella että
jos kummiskin noi stereoäänet eikä amr-monokökköä. Ei eksoottisia
resoluutioita, ei luovia bitrate-ratkaisuja, ihan standardia. Mutta ei.
Kapulan Real Player ei tunnista tiedostoja lainkaan.



Netti ei kauheasti auta. Mainossivujen ja epämääräisesti jotain kieltä
muistuttavien kryptisten chattipalstojen seasta ei löydy ainuttakaan
näin teet -sivua tai vastaavaa, jossa osattaisiin kertoa mitä
nimenomaan 9300i tiedostoilta vaatii.



Niin, kapulahan on bisnesmiesten työväline, juu, mutta kai ne nyt alati
myöhässä olevia bisneslentojaan odotellessaan tekee muutakin kuin
bisnesjuttuja.



Ainiin, sitähän varten ne läppärit oli...

tiistai 1. elokuuta 2006

Pötköllä vai bussilla?


Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että metroradan varren
solmukohta-asemilla olisi lähtevistä busseista kertovat monitorit jo
laiturilla.


Itäkeskuksesta on kaksi eri tapaa tulla kotiin. Joko ottaa bussi
suoraan Itiksestä tai sitten ajaa pötköllä vielä yksi pysäkinväli
eteenpäin, ja ottaa sama bussilinja vastakkaiseen suuntaan. Koska
hataraan päähäni tarttuvat kyllä kaiken maailman urlit ja
puhelinnumerot, mutta ei bussiaikataulut, Itäkeskuksessa olisi jo
laiturilla hyvä kyetä katsastamaan metron ovesta monitoriin kannattaako
jatkaa eteenpäin, vai pitäisikö jäädä jo pois.

Tällä
hetkellä on otettava riski jäädä turhaan pois tai matkustaa turhaan
pysäkki eteenpäin. Silloinkin jos sattuu tulemaan pötköllä, joka
lähtisi väärään suuntaan haaroittuvaa rataa, joutuu kuitenkin
kiipeämään laiturilta ylös halliin katsomaan monitoreja tarkistaakseen
kannattaako odottaa oikeaan suuntaan menevää pötköä vai pääsisikö jo
bussilla.

Ai mitenniin aikataulukirja on keksitty?

Kriisipuuro